Joulu.

So this is Christmas..

Hyvää joulua siis, jos tätä jouluksi voi kutsua. Yli 30 astetta lämpöä ja hiki valuu. Katsotaan millaiseksi muotoutuu, mutta ainakin kuulopuheiden mukaan, täälläpäin joulu on vähän riehakkaampi juhla. Turun joulurauha ei kanna tänne asti.

Edellisen viestin jälkeen, aika on kulunut pitkälti erilaisissa jäähyväisissä. Porukkaa on lähtenyt jo paljon ja viimeisetkin poistuvat joulun jälkeen. Muutama vanha tuttu jää ja kieltämättä on aika haikea olo. Tämä lukukausi on mennyt todella nopeasti ja ihmetyttää, että mihin se kaikki aika katosi. Täältä löytyi erittäin hyviä ystäviä ja uskomattomia persoonia. Kavereita on nyt ympäri maailmaa, mutta valitettavasti osan kohdalla tiet tuskin enää kohtaavat.

Nikon, Hugon ja Barbaran lähtiessä, lauantaina, hajosi myös viimein kämppämme porukka. Sitten Leo ja Carlos ja 27. päivä talo tyhjenee. Loistavat 4kk takana, loistavien ihmisten kanssa, kiitos. Montevideo ei tunnu enää samalta.

Porukka kasassa vielä ennen lähtöä.

Karri laskeutuu huomenna, 25. päivä, aamusta ja 27. lähdetäänkin jo kohti Brasiliaa. Uusi vuosi Florianopoliksella, josta siirtyminen hiljalleen kohti Rio De Janeiroa.

Tarvii ruveta lyömään romuja kasaan, jättää osa kavereille tänne Montevideoon ja valmistautumaan reissaamiseen. Paluu tänne on joskus helmikuun lopulla, saa nähdä millaiset ajatukset sen suhteen ovat.

Feliz navidad!

//Otto

Kesä.

In the summer time when the weather is high
You can chase right up and touch the sky
When the weather's right

Asiaan. Pari viikkoa vierähtänyt edellisestä raportoinnista, toivottavasti tekstien puute ei ole aiheuttanut kenelläkään sen suurempia hengen ahdistuksia. Kuitenkin tauko oli ulkopuolisten tekijöiden aiheuttama. Oli pakko nimittäin taiteilla projekti loppuun, kyseessä oli totaalinen sota. Tässä taistelussa Suomi kuitenkin otti niskalenkin viime metreillä ja voitto vietiin tyylikkäästi.

Selkokielellä siis oli helvetisti hommaa erilaisten ja -mallisten pakettien kanssa. Toissa viikonloppuna oli toki pakko käydä tuulettumassa, etenkin kun Movember saatiin päätökseen ja sitähän oli hyvä juhlistaa. Movemberin juhlistaminen kulminoitui 30. päivä illalla, kun keskustassa oli Uruguayn suurimman rockbändin ilmaiskeikka. Painettiin tietenkin paikalle!

Movember tyyliä.

Lisää tyyliä.

Bändi josta kerroin, El Cuarteto De Nos:

Lauantaina oli aika ajaa viikset, viimein. Hieman outo olo oli tietysti ajamisen jälkeen, mutta ei nyt välttämättä ikävä jäänyt. Illalla oli vuoros huippu illallinen, ainakin allekirjoittaneen mielestä. Meksikolaiset kaverit halusivat tehdä meksikolaista ruokaa ja eihän tarjouksesta voi kieltäytyä. Ruoka oli loistavaa ja ähkyyn asti tuli nakerrettua tortilloja. Jälkiruokaksi tietenkin löytyi tequilaa. Loppuillan kuviotkin tasoittuvat jälkkärin myötä, tosin illasta tallennettu materiaali ei ole välttämättä kaikkia standardeja täyttävää. Lyhennetään se sanoihin kärrynpyörä ja Roopenkanto.

Tuon jälkeen sitten menikin tämän viikon tiistaihin asti tiukasti kouluhommien parissa. Pikku perkeleet, paketit, tulivat valmiiksi.

Tässä vielä kuvallisesti havainnollistettu tuo viholliseni:

Sellasia taiteluja siis tällä kertaa.

Oudoltahan tietysti tuntuu se, että joulu on alle kahden viikon päästä. Olo ei nimittäin ole yhtään sellainen, johtuisiko noista päälle 30 celciuksen lämpötiloista joita täällä päivisin on. Mene ja tiedä, mutta se on varma että uusi vuosi vietetään Florianopoliksessa Brasiliassa!

Eilinen iltalenkki lepoisassa iltakelissä, kevyt tuuli mereltä ja mukava +25, sekoitti ilmeisesti kupolin kerta kaikkisesti aamulla viimeseen koitokseen mennessä onnistuin ottamaan väärän bussin. Väitän kuitenkin, että silmissä oli vika. Joka tapauksessa ehdin kuin ehdinkin loppu peleissä kokeen tekemään. Eilisestä iltahippailusta vielä sen verran, että pakko oli taas todeta, että on toi La Rambla vaan komean näköinen illan hämyn laskeutuessa.

 Joulukuuta siis vaan.  Itse asiassa tässä onkin jo siirrytty kesälomalle!

Karri muuten tulee osuu tonttiin juuri jouluksi ja joulu vietetään vielä täällä Montevideossa, sen jälkeen sitten tammikuu meneekin aikalailla Brasiliassa Saran saapumiseen saakka. Siihenhän on 42 päivää muuten. Odotellessa olen kuluttanut aikaa juomalla matea.

Siihen saakka, kun Sara saapuu.

Jospa nyt ois taas jauhettu kyllästymiseen asti. Viikonloppu meneekin sitten jos jonkinlaisissa läksiäiskekkereissä, kunto varmastikin vaihteleva kellonajasta riippuen.

Joulun odotusta, itse poistun Iggy Popin ja Slashin tahdissa aurinkoa ottamaan!

//Otto

Vaeltaja ei eksy jokainen.

Patagonia ja Tierra Del Fuego takana.

Aurinkoa, tuulta, sadetta, räntää, lunta, rakeita ja aurinkoa. Vaikkakin suurimman osan aikaa aurinko siivitti tietä.

Reissu saatiin päätökseen maanantain, kun saavuttiin eri näköisten vaiheiden kautta Montevideoon. Mutta aloitetaanpa kuitenkin alusta. Voi olla, että kuvia tulee taas jokunen.

Lähtöhän siis oli 15.11, jolloin nappasimme iltakoneen Montevideosta - Buenos Airesiin. BA:ssa olikin sitten ratkiriemukkaat 6 tuntia odottelua, ennen El Calafate:en lähtevää lentoa. Jorge Newburyn kenttä (vanhempi) on aika lähellä BA:n keskustaa, mutta sijoitettu niinkin taktisesti isojen teiden varrelle, että sieltä poistuminen kävellen on hankalaa (metro ei kulje lähellekkään) ja taksit joutuvat heittämään aika pitkän lenkin keskustaa kohti. Tämän selvitettyämme päätimme, istua alas ja juoda vaikka olutta.

Roope ottaa lääkettä.

Lento lähti Buenos Airesista kohti El Calafatea joskus 6:30 paikkeilla, perinteisesti 40 min myöhässä. Noh otettiin pientä torkkua ennen lentoa ja jatkettiin moista heti koneessa. El Calafatessa paukittiin kentältä kohti kylän keskustaa ja sieltä koppia kyydistä El Chalteniin, ensimmäinen lähti parin tunnin päästä. Sen verran haisteltiin tunnelmaa, että ilma oli raikas ja aurinkoinen. Terassilla oli ihan näppärä nauttia aamiaista auringon paisteessa.

El Calafatessa aamiaisella.

Bussimatka El Chalteniin kesti sellasen reilu 3 tuntia ja välissä otettiin pysähdys, jossain taukopaikalla. Ei ollut kyllä yhtään hullumpi paikka pysähtyä, vieressä joki ja ravintola / myymälä oli toiminut aikaisemmin hotellina, jossa mm. herrat nimeltä Butch Cassidy ja Sundance Kid olivat yöpyneet pakomatkalla Chileen. Sattuipahan myöskin niin, että törmättiin heti suomalaiseen tyttöön, joka oli reissussa englantilaisen poikaystävänsä kanssa. Samassa paikassa oli kyltti, josta löytyi Helsingfors (anteeksi, mitä?).

Oli muuten mukavan väristä vettä.

Aika etelässä se kehä kolmonen on.

Melkein El Chaltenissa.

Kuulemma El Chaltenin paras haitarinsoittaja.

El Chalten.

Sovittiin kyseisen pariskunnan kanssa, että mennään illalla johonkin istuskelemaan. Tosin ennen sitä, heti kun oltiin tiputettu kamat hostellille ja törmätty Nikoon ja Hugoon (jotka myös oli reissussa, mutta lähtivät pari pv aikasemmin), lähdettiin Roopen kanssa kohti vuoria. Ylös, ylös ja vauhdilla. El Chaltenin lähellä sijaitsee pari massiivista vuorta ja näitähän me sitten lähdettiin valoittamaan.

Olisko ollu 50 metriä pudotusta tossa.

Roope kiipes seuraks samaiselle kielekkeelle.

Leijumista.

Tultiin siihen tulokseen, että Roope on suunnilleen yhtä pitkä.

Vuoristojärvi ja hieman kirkasta vettä. Oli se mukavan virkistävääkin.

Monte Fitz Roy, korkeutta 3359 metriä.

Vuoristopuro.

Herra Fitz Roy lähempää.

Butch Cassidy ja Sundance Kid.

Ensimmäisenä päivänä ei ehditty kävelemään hirveesti 15 kilometriä enempää, koska saavuttiin vasta Chalteniin iltapäivällä ja pimeätoimintaan ei ollut valmiuksia. Seuraavana päivänä olikin sitten enemmän aika ja vuorossa toine alue. Kieli vyön alle, vyö tiukalle ja neliveto päälle. Matkaa yhteen suuntaan n. 12km ylös alas vuoristoa, mars matkaan.

Tyylikäs auto kylän laitamilla.

Tultiin Roopen kanssa siihen tulokseen, että Taru Sormusten Herrasta
on kuvatta El Chaltenissa, eikä Uudessa-Seelannissa. Tostahan se
Aragorn tippu alas.

Joku puolimatkan krouvi.

Väitin kuulemma Roopelle, että mahdun tonne sisään. En myönnä moista
sanoneeni.

Sara kirjoitti mulle kaikenlaisia neuvoja, mmssa:
"Always remember, it's simply not an adventure worth telling if there aren't any dragons."
 Check?

Herra Cerro Torre.

Joku saattais väittää, että tuuli. Nojaan tossa täysin tuuleen.
Mahtava tunne, kun jalat liukuu tuulen voimasta.

Kahden hullun suomalaisen lisäks, joku aasialainen pyöri rannalla.
Kiitokset kuvan ottamisesta sinne itään (tai länteen, miten vaan)!

Ottaako joku jäätä?

Tuolla järvellä tarpeeks tuuletuttuamme, otettiin muutama askel takaisinpäin ja etsittiin vähän suojaisampi paikka eväshetkeä varten. Löydettiin ihan ok paikka, johon välillä tuuli heitti joka 5 minuutti kilon hiekkaa. Ei muuta kuin brunan maksimointia ja aurinkoa ottamaan. Pienen siestan jälkeen otettiin taas jalat alle ja lähdettiin palailemaan kohti Chaltenia.

Tota, näinkö se juomapullo täytettiin? Käteväähän tuolla oli, että vettä ei tarvinnut
raahata liikoja mukana.

Roope meditoimassa.

Itse taas keskityin kalastamiseen. Oli muuten sitten sellasta
avannon-raikasta toi vesi.

El Chaltenissa majoituminen rajoittui yhteen yöhön vaikkakin pidemmänkin aikaa olis voinut siellä viipyä. Etenkin, kun hostellilla majaili sellanen karhun kokonen berhandilainen, jonka silmäpussit olivat luokkaa Jari Porttila. Lorenzo ei kuviin suostunut, koska legenda koirasta, joka jätti varjoonsa Zorron ja Mustanaamion, elää ympäri Patagoniaa ja Tulimaata edelleen.

Calafate toimi taas vain läpikulku asemana, eikä siellä oikeestaan sen pidempään jaksa viihtyäkkään, sillä seuraavana aamuna oli moottorimarssi jääkuutiolle nimeltä Perito Moreno. Onhan tota jäätä nähty, Suomessakin on sitä joka talvi. Nyt tosin oli kyseessä yksi maailman ainoista jäätiköistä, joka kasvaa jatkuvasti. Jostain syystä mun varustus herätti huvitusta / ihmetystä ihmisissä, kun päästiin paikalle. Muut kun oli pukeutuneet Antarktista varten ja itse hiihtelin shortseissa.

Perito Morenosta tollasta pientä yleiskuvaa.

Siellähän se kuutio.

Oli muuten aikas makeeta, kun toi rupes iltapäivästä murtumaan.

En muuten törmänny jäävuoreen.

Kovasti oltais haluttu kokeilla, että tarttuuko kieli kiinni tohon. Intoa
vähän hillitsi kyltti, jossa luki että jään sirpaleet voivat lentää
20 metrin päähän ja 1963-83 välillä 30 ihmistä kuoli kyseisestä
syystä tuolla. Selitti myös minkä takia ihan viereen ei päässy.

Jääseinämää.

Nyt ne jäät sit unohtu tonne!

Laiturihommissa ei tuu kuuma.

Otin muuten Perito Morenon kahvilassa myös hyvän hintasen kahvin, vaan 4 euroa. Halpaa kuin saippua. Roope uhkaili nokittavansa kahvin hinnassa, koko loppu reissun, mutta kappas vaan täällä pysyi titteli loppuun asti.

Perito Morenon jälkeen oli Calafaten yö no. 2 edessä ja seuraavana aamupäivänä siirto kohti Chileä. 5 tunnin bussimatka Perito Moreno -> Puerto Natales. Salakuljetettiin muuten suklaamuroja Chileen. Tosin ei ne ollu kiellettyjäkään.

Saapuessamme Puerto Natalekseen, mieleen juolahti väkisinkin kysymys "Missä helvetissä me ollaan?!" Paikka näytti juurikin niin kaukaiselta hökkelikylältä kuin olla ja voi. "Keskusta" nyt oli vähän kehittyneempi infrastruktuuriltaan, mutta pakkohan se oli todeta; nyt ollaan kaukana kotoa. Tosin taas Saran neuvokkaat ohjeet pitivät kutinsa: "If at some point you don’t ask yourself, 'What have I gotten myself into?' then you're not doing it right."

Tsiilessä.

Roopella meni heti maku koko Tsiileen. Kaloja orjatyövoimana, kattokaa
nyt millanen ilme tollakin turskalla on.

Hämmentävän näköisiä nuo Tsiileläiset.

Puerto Natales illan hämyssä.

Puerto Natales tosin yllätti positiivisestikin. Ensinnäkin rahaa oli kuin roskaa, ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa ottoni oli vaivaiset 100 000. Seinä sylki rahaa kuin roskaa. Tosin mitäpä tässä rahoista huutelemaan, kun Paraguayssa syötiin pelkästään 200 000 edestä. Myöskin paikanpäältä löytyi halpaa olutta, mieli lepää kun pitää kädessään litran olutpullo, jonka hinta on n. 1,5 euroa. Kulttuurimatka, kun kyseessä niin erilaiset paikalliset oluet maistettava, ja tuomitsevat katseet vaikka kohti taivasta koska matka vedettiin lentäjän eväillä juomatta juurikaan alkoholeja.

Seuraavana aamuna olikin kukonlaulun aikaan lähtö kohti Torres Del Painen luonnonpuistoa, joka sijaitsee n. 120km päässä Puerto Nataleksesta. Ei muuta kuin painelemaan.

Matkalla puistoon pysähdyttiin tollasessa pienessä luolassa.

Geologimme mukaan kyseessa on kalkkiseos, johon sekoittunut jos jonkinlaista kivilajiketta.

Luolan vieressä oli myös kahvila. Ei päässyt Roope nokittamaan.

Etelä-amerikkalainen karva-opel.

Saapuminen Torres Del Paineen.

Vesiputouksen tynkää.

Joku "No pasa" -kyltti siinä oli, mutta onneks en tsiileä ymmärrä.

Etsi kuvasta Otto.

Järvimaisemaa.

Eväspaikka.

Oliskohan tuolla lämmintä vettä?

Vetten päällä.

Kenenkäs tyttöjä?

Duracell vaihdetta poltteli tässä vaiheessa kauheasti, joten turbo sisään ja mäkeä ylös. Valittiin kuitenkin sellanen vuoren nyppylä, että kiipeäminen oli hieman vaivanloista. Lopulta tulimme tulokseen, että sieltä alas tuleminen maistuisi yhtä paljon kuin muurahaispesässä istuminen, joten tehtävän keskeytys. Tilalle jotain muuta.

Katos Roope, tuolla on muutama jääkuutio.

Kuvien jälkeen meille esitettiin kysymys "Where are you from?" vastaus
"Finland!" kajahti molempien suusta yhtäaikaa. Tätähän seurasi
ymmärtäväinen "Aaah ok".

Taustalla näkyy, joku naurettavan pieni jäätikkö.

Suunniteltiin, että ens kesänä tullaan pitämään terrassia tohon.

Torres Del Painen palasimme vielä Puerto Natalekseen, jossa yöpyminen ennen, taas, kukonlaulun aikaan tapahtuvaa herätystä ja matkaa Puerto Natales -> Ushuaia. Vaivaiset 15 tuntia bussissa, ei tunnu missään. Mielenkiintoiseksi  matkan teki kevyt tuulenvire, joka viuhui jotain +25 m/s sekä pieni vesistön ylitys, jossa laivan vierellä kävi pomppaamassa jonkin rotuinen delfiini. Patagoniassahan ei juurikaan tuule, normaali tuuli vaikuttaa olevan 20 m/s.

Vesistön ylitys, aallokkoakin löytyy.

Risteilylle.

Taisin mainita jotain siitä tuulesta.

Takaisin Argentiinan puolella.

Tässä vaiheessa, joka nurkalla rupesi näkymään kaikenmaailman propaganda-kylttejä, joissa lukee "Las Malvinas son Argentinas." (Falklandin saaret kuuluvat Argentiinalle). Ekat 20 kylttiä vielä meni jollain ymmärryksellä, mutta jossain vaiheessa rupes kyllä jo riittämään moinen vouhottaminen. Otetaan aiheesta vielä tuonnempana lisää.

Löysin kuvankin sellasesta kyltistä.

Ushuaiaan saavuttiin illansuussa ja edessä aukeni, jos jonkinlaista infrastruktuuria. Kuitenkin nähtävissä oli heti, että täällä liikkuu ihmiset ja tavarat. Niin ja Ushuaia on myös tax-free aluetta. Kaupunki on rakennettu rinteeseen, kadut ovat mallia San Francisco jyrkkä. Edessä aukenee Beagle Channel ja lasista saattaa mahdollisesti löytyä myös Tulimaan olutta, Beagle:a. Nythän oltiin myös niin etelässä, kuin pääsee (ennen Antarktista), joten oli mahdollisuus tehdä vaikka mitä "kaikkein eteläisintä".

Roopen kanssa tykästyttiin punaiseen Beagleen. Myös vaalea ja tumma
olivat hyviä.

Ushuaia herätti molemmissa heti kotoisuuden tunnetta, vaikka hieman kadehtien kuuntelimmekin joidenkin ihmisten tulevaa Antartiksen matkaa (hinta muuten siinä 4000$, viime hetken lähtöjä saa 3500$), niin kaupunki tarjosi mukavan ilmapiirin ja hyvää lammasruokaa!

Maailmanloppu.

Väitän, että kyseessä maailman eteläisin kasino. Tottakai käytiin.

Peilin tarvetta?

Mafian rakennus ja maisema.

Ei vahvalta vanhuus voimia vie.

Ja sitten päästään aiheeseen, joka mua rupes nyppimään aika paljonkin. Argentiinassa tuputetaan mm:ssa koulussa samaa propagandaa, mitä yllä olevassa kyltissä lukee. Kaikissa kartoissa ja muissa julkasuissa (myös Aerolineas Argentinas:in lehdessä) Falklandien kohdalla lukee "Malvinas (Arg)". Saahan sitä toki olla sitä mieltä kyseiset saaret, jotka eivät ikinä ole kuuluneet Argentiinalle, ovat osa Argentiinaa. Mutta, kun homma vedetään tälle tasolle niin rupeaa pipoa kiristämään:

Britti-aluksilta pääsy kielletty, Falklandit kuulu Argentinaalle jne jne.

Ushuaialaisten sotilaiden muistomerkki, perään on pakko ollut laittaa
"Me palaamme."

30 vuotis muistomerkkiä.

Sotilailta en ikinä ota mitään pois, mutta valtio, joka aktiivisesti jatkaa propagandansa julistamista ansaitsee kaiken kritiikin. Ikinä en ole nähnyt, missään, että hävittyä sotaa, jossa hyökkääjä oli Argentiina, juhlistetaan samalla tavalla. Kuvia ei kaikista paikoista ole, mutta Falklandien sotaa pidetään täällä aivan uskomattomalla jalustalla. Hävittyä sotaa, sotaa jonka Argentiina aloitti ja johon se lähetti nuoria huonosti koulutettuja sotilaita. Falkandin saaret on ollu Brittien alaisuudeessa 1833 vuodesta saakka, nyt puhutaan melkein 200 vuodesta. Sen lisäksi saarelaiset eivät todellakaan halua liittyä Argentiinaan, tosin sehän ei argentiinalaisia kiinnosta. Riittävästi siitä aiheesta, harmillisesti en päässyt käden vääntöön tästä asiasta kenenkään argentiinalaisen kanssa.

Ensimmäinen kokonainen päivä Ushuaiassa meni paikkaa kierrellessä ja muutamia ostoksia tehdessä, minkäs teet kun hinnat olivat siedettävät. Toisena kokonaisena suunnistimme kohti Parque Nacional de Tierra Del Fuego:a (Tulimaan kansallispuisto). Bussi sinne ja ei kun marssimaan. Marssilla muuten koettiin ainakin 17 eri sääilmiötä. Matkaakin tuli taitettua n. 25km verran ylös alas erilaisia maisemia.

Roope lähtökuopissa.

Ranta.

Kyllä vielä hymyilyttää.

Joelle matkan pää.

Taas mennään niin, että heilahtaa.

Leipiäkin pitää muistaa heittää.

Vielä ei tuu mitään niskaan.

Lunta, suorastaan ollutkin ikävä.

Pingviinejäkään ei naurata.

Kevyt kuurosade.

Myrskyn jälkeen on poutasää.

Alunperin Tulimaalle tuotiin 25 paria majavia, se oli virhe. Nyt niitä on
mielipuoliset määrät ja patoja kaikkialla.

Ylitys.

Soluttautumassa.

Ankkoi.

Huussi on tuollapäin.

Talttahampaita saatika lättähäntiä ei näkynyt mailla halmeilla. Ainoa mitä nuo katalat rikolliset olivat jättäneet jälkeensä oli hävitys ja puoliksi syödy puut. Majavat vastaan Roope painiottelu sai luvan jäädä odottamaan. Meidän oli tarkoitus päästä saunaan Ushuaiassa, mutta ainoa paikka missä siihen olisi ollut mahdollisuus, oli hotellin kylpylä, joka veloitti moisesta ilosta 40 euroa. Passaus. Sen sijaan mentiin syömään lammasta.

Seuraavaksi päiväksi oli taas tilattu taas aikainen herätys. Tällä kertaa pingviinit ottivat syyt niskoilleen. Pingviineitä siis. Bussilla 1½ tunnin päähän, josta paatti saarelle, jossa kyseiset kaverit pitivät kerhoaan. Meillä kävi tuuri, kun saavuttiin, paikalla oli nimittäin yksi turisti. Nyt ei puhuta mistään Samsonitea vetävästä saksalaisesta, joka raahaa hotellin aamiaispöydästä lipastettuja voi nappeja selkä vääränä. Ei, ei, paikalla oli kuningaspingiivini. Kruunun tosin oli kaveri johonkin unohtanut.

Matkalla pysähdytiin ottamaan kuvia paikallisista puista.

Tuuli sen verran kovaa, että Roope meinas lähtee tuulen mukana, tollanen kukkakeppi kun on.

Päästiin saarelle. Portsarin mukaan pukukoodi oli frakki, maksettiin
itsemme sisään.

Turisti, kuningas.

Vastatuuleen kävely vaikutti helpolta.

Räpylää toisen eteen.

Soluttautumassa.

Aurinkoo ottamassa.

Siellä ruvettiin pullistelemaan.

Pieni ankanpoikanen uiskenteli veessä.

Vartiossa.

Pesimässä.

Tais frakki kiristää.

Kotiovella.

Kuningas vetäytyi eri seuraan.

Makoilemassa.

Paikka, josta lähdettiin pingviinisaarelle.

Muumien uimamaja.

Pingviinien luona pyöriminen oli mahtavaa, nimittäin niitä oli välillä 15 sentin päässä vieressä tuijottamassa. Eihän se nyt ihan halpaakaa ollut, mutta maailmanlopussa on maailmanlopun hinnat. Ushuaia ei kyllä muuten ollut mikään sikähintainen, johtuisko vaikka tosta tax-free alueesta. Ilma raikasta ja kylmää. Tosin taaskin saatiin Roopen kanssa naureskella, kun meille selitettiin, että Ushuaia on niin etelässä että yöt on talvella aika lyhyitä ja päivät taas kesällä pitkiä. Aika jännä ilmiö.

Ajateltiin, että kun nyt kerta ollaan maailmanlopussa niin pitää sitä varmaan yhtenä iltana maistella sitten vähän väkijuomaakin. Kasinollakin oli pakko käydä, olihan kyseessä nyt kuitenkin maailman eteläisin kasino.

Hostellilla pojat intoutu juomaan. Toi havaiji-paitanen oli kyllä aika moinen
litrahuuli.

Isompi kaveri jo voivottelee ja pyörittelee päätänsä, moiselle menolle.

Jossain vaiheessa iltaa näköjään pingisottelu yltynyt melkein tappeluksi.

Seuraavana päivänä olikin sitten verojen maksun aika.

Oltiin suunniteltu paluu niinkin fiksusti, että lento lähti alkuillasta kohti Buenos Airesia, josta jatkolento 8 tunnin päästä Montevideoon, eri kentältä. Jos sen löydän, joka nää lennot varaili, niin paiskaan aallonmurtajalta mereen. Vaihtoinenhan ois ollut lähteä puolenpäivän aikaan (kuten Niko ja Hugo) ja saapua Montevideoon jo saman iltana. Liian helppoa. Meidän lento lähti siis joskus 6:30 aamulla Montevideota kohti BA:sta.

Unohdin melkein, että yksikään lento ei muuten lähtenyt alle puolta tuntia myöhässä. Etelä-Amerikka. Noh päästiin Buenos Airesiin niin istuuduttiin alas miettimään strategiaa, koska perinteistä on hyvä pitää kiinni niin otimme neuvo antavan samassa paikassa kuin reissun alussa.

Roope taas lääkkeen kimpussa.

Montevideoon siis päästiin pienten seikkailujen kautta.

Kuviahan tähän tuli taas vähintäänkin riittävästi, mutta musteen hinta on sen verran kova, että päätin säästä paperia. Seuraavaan reissuun, ainakin Uruguayn ulkopuolelle, tuleekin varmaan lähdettyä sitten joulun jälkeen. Karrin kanssa lähdetään tarkistamaan minkälaista aurinkoa Brasiliasta löytyy. Sarakin saapuu jo 56 päivän päästä, ei sillä että laskisin.

Luennot muuten päättyy tossa 7.12 ja tällä hetkellä viimeinen koepäivä on 15.12. Maistuu!

Lisää kuvia löytyy: http://www.flickr.com/photos/sealedup/sets/72157632133328910/

Kiitos ja anteeksi, Patagonia & Tierra Del Fuego.