Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee, osa 1.

Tässä meni sittenkin jokunen tovi, tosin enpä ole juuri blogin takia stressaillut. Kirjoittelun aloitin jo toki hyvissä ajoin Cuscossa.

Kirjeenvaihtajamme on viimeksi nähty Inkojen ikuisen valtakunnnan keskuksessa, Cuscossa, maistelemassa paikallisia mallasjuomia. Kuitenkin muisteluiden muodossa on hyvä palata ajassa hieman taaksepäin.

Ennen Saran saapumista kului vielä pari päivää Buenos Airesissa / Montevideossa.

Karrin lähdön jälkeen allekirjoittanut vietti vielä muutaman päivän Montevideon paahteessa ennen Juhani Tammismaista siirtoa naapurikaupungin leiriin, Buenos Airesiin siis. Roopen vaeltava torvisoittokunta oli jo ehtinyt siirtymään päivää aikaisemmin "tois pual jokkee" kuten eräässä Suomen hieman kyseenalaisessa kaupungissa asia ilmaistaisiin.

Buenosin puolella odotti painostava lämpö, jonka seurauksena hostellille päästyäni oli pakko ruveta suunnittelemaan Roopen, Jopen ja Maijan kanssa pientä virkistäytymistä illalle. Sitä ennen käytiin kuitenkin Bocassa maistelmassa tunnelmaa, itselle vasta 3 kerta.

Illalla suoritimme tutkimusmatkan El Alamo nimisen kuppilan syövereihin, tätä kuitenkin edelsi erittäin onnistunut Fernetin maistelu kera colan.

Fernet con coka.

Seuraavan päivän otimmekin sitten aivan loman kannalta. Aloitimme hyvissä ajoin pohtimaan mitä tekisimme kyseisenä päivänä. Koko mentaaliharjoittelu suoritettiin hostellimme kattoterrasilla, muutaman keskiketterän kera. Yllättäen iltakin jo rupesi ilmoittelemaan itsestään. Itse löin käsijarrun pohjaan ja rupesin jarruttelemaan vauhtia, sillä aamun sarastaessa oli edessä kentälle lähtö. Saraa vastaan. Loppuryhmä tosin oli pysynyt hyvin asemissa, kun 6 aikaan revin itseni ylös ja lähdin suuntaamaan kenttää kohti.

Onneksi Argentiinan lentokentistä on pelkästään hyviä kokemuksia, eikä kyseinenkään kerta tuottanut pettymystä. Kuitenkin tilastot tällä hetkellä 5 lentoa Argentiinassa ja yksikään ei ole lähtenyt alle ½ tuntia myöhässä. Myös saapuminen Karrin kanssa oli mukava kun laukkujen odotteluun meni yli tunti, lento oli kuitenkin alle 3 tuntia.

Niin siis tälläkään kertaa ei Argentiina pettänyt. Sara kuitenkin saatiin ulos terminaalista n. 2 tunnin odottelun jälkeen. Moinen aikahan menee vaikka henkeä pidätellen, eikä loppusuora enää onnistanut lannistamaan millään. Ihana nähdä Sara viimein, eihän siinä kulunutkaan kuin 5 kuukautta.

Tästä jatkuu yhteinen raapustelu...

Eteläamerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvan odottelun makuun pääsi tämä tyttö tosiaan jo kentällä. Onnekseni British Airways oli ystävällisesti varannut minulle kolme tyhjää penkkiä, joten saavuin varsin levänneenä passintarkastusjonoon. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin pari tuntia viiden kuukauden odottamisen rinnalla menee jo perusrutiinilla. Siellähän se oli Otto-poikanen etujoukoissa odottamassa ja universumi jälleen raiteillaan. Kesämekkoa vessassa niskaan ja paahteeseen! Lentokoneessa mielessä pyörineet pakkaset ja työasiat unohtuivat viimeistään kauhukolmikon (Roope, Joppe & Maija) ensikohtaamisessa: raikas näky, kun yksi halailee takapuoli pitkällä lakanoita ja kaksi muuta saapuvat oven karmeista vauhtia ottaen sisään huoneeseen. Olivat käyneet aamiasella. Pelkissä boksereissa. Kuinkas muutenkaan. Tervetuloa Buenos Airesiin Sara!

Saran saapumisen jälkeen käytiin siis noukkimassa mun tavarat hostellilta ja siirryttiin kohti hotellia. Pikaisia peliliikkeitä keskustassa ja käytiin ihmettelemässä menoa. Kauhean monta kaistaa kuulemma 9 de Juliolla, joka on 20 kaistallansa maailman levein tie. Pyörittiin hieman keskustassa ja lasketeltiin pehmeästi jossain yli 30 celcius asteen lämmöissä kohti iltaa. Illasta lähdettiinkin sitten hieman ulkoilemaan Palermon kaupunginosaan. Tarkoitus oli mennä suorilta erääseen juottolaan, jossa olin vieraillut edellisenä viikonloppuna. Kuitenkin opas oli kartalta pahasti hukassa ja paikan löytämisessä meni erinäköisistä syistä jonkun aikaa. Loppu hyvin kaikki hyvin. Otimme myöhemmin vielä kopin Terosta, Marista ja Jossusta. Yhtäkkiä meitä olikin 8 suomalaista samassa pöydässä, aika erikoista.

Siinähän sitä sitten ollaan.

Pönöttämässä.

Yliopistoja, lisää yliopistoja.

Sunnuntaina kävimme tutkaamassa San Telmon markkinoita aamupäivästä. Sieltä taktinen uudelleenryhmittäytyminen Palermon puistoalueelle, jossa meitä odottivatkin Joppe ja Maija. Roope oli erinäisistä syistä, darra, estynyt. Otettiin suunnaksi suuria tunteita ja urheiluelämyksiä tarjoava laukkarata. Muistattehan aikasemmalta BA:n reissulta, että kirjoittaja melkein voitti hevosvalinnallaan jättipotin. Selvästi tiedän, koska mennä paikalle sattumalta. Nimittäin radalla oli taas kisat menossa ja sinnehän siis. Taas hevosten valinta ja vedot sisään. Tälläkin kertaa jättipotti tuli melkein kotiin. Laukkaradan jälkeen adios Maijalle ja Jopelle nähdään La Paz:ssa huuteluiden kera.

Vanhana heppahulluna oli kutkuttavaa seurata ratsukoiden ryntäystä, komeita koneja! Vielä on ravikisat kuittamatta, mutta huhun mukaan niitä löytyy Suomestakin. Vedonlyöjäksi minusta ei tosin taida olla, "the Lucky One" jäi hännille, joten jätetään ne tototkin sitten keski-ikäisten herrojen ja vähemmistöryhmien touhuksi.

Jännittämässä vetojen osumista.

Ei lähelläkään, kenelläkään!

Loppuaika meni Saran vaihtarikavereita nähdessä ja kaupunkia lisää ihmetellessä. Mukavia ja hauskoja tyyppejä. Huvittavaa toki oli, että minä gringona neuvoin heitä Buenos Airesissa liikkumisessa. Kaikkea sitä. Pieniä sydämmentykytyksiä aiheutui, kun Sara päätti hukata itsensä ilman karttaa. Kaivoin jäljitysnenän naftaliinista ja löysin kuin löysinkin neidin.

Ilman karttaa, puhelinta tai paikallista valuuttaa. Puhumattakaan synnynnäisesti puuttuvasta suuntavaistosta. “Half the fun of the travel is the aesthetic of lostness.”. Mikähän se toinen puolikas on? Ei ainakaan löytyminen. Siitä hyvästä saa vain hervottoman läksytyksen. Vaikka ihan lähdin sinne päin, missä meidän oli tarkoitus tavata. Sen tapaamispaikan olin tosin tainnut sopia vain itseni kanssa. (Ps. Otto, sydämeen ei mahdu kuin yksi ämmä. Ei edes sydämentykytyksiin. ;) )

Parina iltana tavattiin tosiaan minun, puoli vuosisataa sitten tapahtuneen, vaihtarivuoteni aikaisia ystäviä. Toivottavasti Otto saa kokea saman. Mikään ei palauta mieleen ainutkertaisia muistoja kuin ihmiset, jotka ovat kokeneet samat kommellukset. Pääsin vihdoin maistamaan argentiinalaisten vahvistustemme silloin Saksassa niin hehkuttamaa asadoakin. Ja eihän grillailtua lihaa paljon moni asia voita.

Sara ja vaihtarikaverit.

Sara innoistui Bocan väreistä hieman tavallista enemmän.

Bocan kartta ja luottosuunnistaja.

Naisen silta.

Buenos Airesissa on myös noin muutama auto.

Tiistaina ennen Iguazun lennon lähtöä kävimme ottamassa kopin Recoletan hautausmaasta, itselle vasta 3 kerta. Toki ei vedä vertoja Bocan 5 kerralle. Voisin sanoa, että nuo paikat ovat tuttuja.

Arkkitehdille Recoletan hautausmaa oli hupaisa paikka. Niin asianmukaista kuin se onkin huvittua hautausmaalla. Mutta sellainen miniatyyrikaupunkihan se on, kujineen, taloineen, kaikkineen. Eri aikoina rakennettua ja tyyleiltään vaihtelevaa arkkitehtuuriakin löytyy. Nähtiin julkkiksiakin: Eva Peronin viimeinen majapaikka löytyi mutkien kautta. Jalat rakoilla (läpsyillä tassuttelustahan en luovu!) kurvattiin takaisin elävien joukkoon ja kentälle.

Koska Argentiina, niin lentokentällä ei selvitty ihan ilman härdelliä. Katsokaas liput, jotka olin ostanut olivat ilmeisesti vain argentinaalaisille. Mukava tietysti, jos Aerolineas Argentinas viitsisi vaikka mainita asiasta jossain + lippujen varaushan tietysti onnistuu vaikka laittaisi maaksi Kongon. No ei muuta, kun hieman selvittelemään. Loppujen lopuksi selvisimme maksamatta mitään ylimääräistä. Oikeus voitti.

Oikeus voitti, tai ainakin meidän lompakot, ja illallisseurakin löytyi Puerto Iguazún kyläsestä. Nautiskelimme apetta jälleen suomalaisessa seurueessa. Olutkin maistui kahden ravintolan ristimusiikissa Teron, Marin ja Jossun kera. Minä kun luulin, että suomalaiset eivät uskalla Kanariaa kauemmas. Rohkeimmat ehkä Thaimaaseen.


Iguazussa meitä odotti mukavan trooppinen ilmasto, paita liimautuu siis ihoon. Iguazussa kierrettiin seuraavana päivänä kuin sekopäät, taas, ja kerettiin hetki rentoutumaan omalla lempipaikallani uiden. Puhun siis siitä vesiputouksesta jonka alla kävimme myös syyskuussa uimassa. Tällä kertaa päästiin myös Isla San Martinille, vesiputousten keskellä, joka oli viimeksi suljettu liian matalan tai korkean veden takia. Syy saattoi myös olla se että oli vettä. Mene ja tiedä, Argentiina. Iguazussa oltiin yhdessä Teron ja kumppaneiden kanssa, mutta Sara ja minä jatkettiin Paraguayhin heidän kääntyessä Uruguayhin.

Ensikertalaisena saavuin Iguazún putouksille mielessäni putouksilla vierailleen äitini terveiset "Noh. Siellä on paljon vettä. Mutta kyllä sitä nyt päivän katselee.". Toisinaan mietin, onko kyynisyys ottanut äitimuoristani vallan. Nimittäin, mikäli mahdollista, siinä tuntee näinkin pieni ihminen itsensä entistä pienemmäksi, kun muutama hassu litra vettä tippuu jokusen metrin alaspäin täyttäen korvat päätä huimaavalla jylyllä. Saa siinä muutkin aistit täyslaidallisen, kun ei niska ehdi taipua silmien mukana katselemaan tarunomaisia maisemia, värikkäitä lintuja ja jättiläismuurahaisia. Tuntoaisti on jalkapohjissa kovilla, kun tallustaa kuumuudessa (34°C/3,5km) syvälle pusikkoon uimaan lampeen putoksen alla. Onneksi nenää armahdettiin, kun hikinen seurue pääsi vihdoin pulahtamaan suomalaisen kesäisen viileään veteen. Vettä, vettä ja vähän lisää vettä. Mutta tässä muodossa pitäisi kaikkien nähdä vettä!

Saran ensisilmäys Iguazun putuoksista.

Tero laskemassa montako tuoppia valuu putouksessa.

Siinähän me.

Putous.

Koko porukka.

Jotta kuva ei olisi liian hyvä.

Löytyi tollainen matelijakin.

Rentoutumassa lammella.

Noita käsinauhoja on tullut muutama lisää.

Lammelta panoraama.

Iguazua iguazua, suosittelen vaikka sitten kahteen kertaan.

Sekos.

Pahoilaisen kurkku panoraamaisena.

Paraguay. Kuuma. Helvetin kuuma.

Se on jännä tunne, kun avaat taksin ikkunan ja ilma on niin kuumaa että polttaa silmiä. Parempi pitää suljettuna.

Iguazusta siirryttiin Ciudad Del Esteen, jossa muutaman tunnin pikavierailu Etelä-Amerikan suurimmilla pimeillä markkinoilla. Sieltä löytyy ihan mitä ikinä voi haluta. Itselle ei tosin tarttunu mukaan kuin yhdet Ray Banit, aidot tietenkin.

Minä puolestani taisin epäonnistua naisena, koska en puolen kaupungin alalle levittyvien kojujen halpaakin halvemmasta tarjonnasta löytänyt kertakaikkiaan yhtään mitään. Ehkä kuumuus vie shoppailukyvyn ohella myös tarkkailukyvyn, koska puolitoista metriä edelläni kävellyt miekkoseni olisi kuulemma voinut ostaa useampaan otteeseen kaikkea oopiumista viagraan.

Seuraava pysäkki olikin Asunción. Lämpöä riitti ja päivällä lämpötila kipusi +40 päälle, yölle laski jopa johonkin +30 paikkeille. Lämpö itsessään ei ole se ongelma, johan tässä on oltu Afganistanissa varjon +50 asteessa, mutta kun ilmankosteus lähentelee 700% niin lämpökin tuntuu hieman erilailla. Sara kuvaili paikkaa saunaksi, josta et vain pääse pois, hehehe. Onneksi hostelissamme oli uima-allas. Ja ilmalämpöpumppu. Ei edes häirinnyt yhtään, että toimi vain hikisen vinkuvasti.

Paahteessa on parempi ottaa rennosti.

Paraguay.

Money! Paraguayssa jokainen on miljonääri.

Valaistusta kansalle.

Asuncionissa meitä odotteli myös vaihtarikaverini Jorge (kavereiden kesken Falcao tai Kolumbia käy myös kutsumanimestä), joka oli lähtenyt tutkimaan Paraguayta. Pari iltaa maisteltiin olutta Jorgen kanssa ennen eteenpäin jatkamista.

Kun oluiden maistelu ei auttanut samaan tapaan kuin suomalaisella terassilla vappurientojen aikaan, niin näin hetkeni koittaneen havaitessani oluiden viilentämiseen tarkoitetun jää-ämpärin. Pää ämpärissä pystyi hetken jopa hengittämään. Pohjoisen napapiirin tuntumassa on ehkä perkeleen kylmä. Mutta ainakin toimintakyky säilyy. Tekstistä voi ehkä aistia, että oli jonkin sortin helpotus päästä jatkamaan matkaa väljemmille ilmanaloille.

Asuncionista matka jatkui kohti Boliviaa, alkuperäinen suunnitelma oli polkaista Paraguayn läpi mutta hetken asiaa tutkiskeltuamme ja kyseltyämme totesimme että tällä kertaa parempi mennä Argentiinan ja Saltan kautta. Edessä oli mukava lähes kahden vuorokauden mittainen limbo busseilla (tarkalleen Asuncion-Formosa-Salta-Villazon-Tupiza matka kesti 38 yhtäjaksoista tuntia) ilman sen kummempia pysähdyksiä. Saltassa sentään meillä oli 2 tuntia aikaa nauttia aamiaista ennen Bolivian rajalle lähtevää bussia.

Rio Paraguay.

Auringonlaskua.

30+ tunnilla busseissa on sivuvaikutuksensa...

Travelleri Saltassa valmiina jatkamaan kohti Boliviaa.

Saltan yllä roikkua hieman pilviä.

Varmasti hyvä ravintola.

Kiinnostuneita ostajia?

Saimme nauttia myös ah niin mukavasta Etelä-amerikkalaisesta tehokkuudesta, kun Argentiinan ja Bolivian raja-asemalla meni sellainen 3 tuntia. Kaikki tämähän johtui vain siitä, että argentiinalaista tuliviranomaista ei yksinkertaisesti huvittanut passien leimaaminen. Oli kuitenkin mukava viimein saapua Boliviaan!

Boliviasta ja loppureissusta lisää seuraavassa kirjailussa, jonka kirjoitteluun ei toivottavasti mene ihan kuukautta.

Saludos!